Kouluun takasin!

Outoa ajatella, että nyt on enää reilu kuukausi jäljellä äitiyslomaa ja meidän neiti tulee silloni jo 9kk! Ei olis uskonut, että aika voi mennä näin nopeasti. Yllättävän nopeasti tuli myös paluu kouluun, nimittäin opettajani soitti eilen ja sanoi, että jo huomenna täytyisi olla taas takas koulunpenkillä. Onneksi vain muutaman tunnin, mutta kuitenkin. Jani joutui lähtemään töihin tänään illasta ja pääsee yöllä, joten äitini tulee hoitamaan Laaluskaa aamusta, että Jani saa nukuttua. Tuntuu todella oudolta palata kouluun, nyt varsinkin, kun ei tunne ketään omasta ryhmästään ja menee ns. ulkopuolisena sinne. Mutta positiivisella asenteella oon kuitenkin sinne palaamassa vaikka tuntuukin oudolta jättää vaaveli kotio ja suunnistaa vajaa tunnin ajomatkan päähän opiskelemaan.

Tästä viikosta... En tiedä, mikä mulla on, mutta päivät tuntuu rankoilta. Tuntuu, ettei millään jaksa. Suhdekin kärsii tällä hetkellä, ei silti niin pahasti, että mistään vakavammasta olisi kyse. Mutta muutosta asiaan kaipaan silti. Tarvitsen mieheltä apua kodinhoidossa, mutta toisaalta se ongelma ei olekaan niinkään miehen haluttomuus osallistua, päinvastoin. Kyllä Jani haluaa auttaa ja tarjoaa apua, mutta kun en suostu sitä sitten kuitenkaan ottamaan vastaan vaikka haluankin sitä. Ajattelen, että mun kuuluu pärjätä itse ja hoitaa Laaluskaa yksin ja olla rasittamatta Jania, koska se käy töissä. On myös vaikeeta olla siivoamatta, en anna itselleni lupaa istahtaa vain hetkeksi ja unohtaa, että jotain pitäisi tehdä. Tunnen syyllisyyttä siitä. Välillä olen niin loppu henkisesti, että vaan itken. Ja se saa mut tunteen itseni huonoksi äidiksi, eihän mun kuulu olla surullinen, koska mulla on maailman ihanin tyttö. Kuinka vaikeeta voikaan olla olla äiti. Rakastan äitinä olemista yli kaiken, mutta se kuluttaa multa voimat. Tai ei äitiys oikeestaan. Vaan se, että vaadin itseltäni liikaa. Pitäisi olla hyvä kaikessa, virheitä ei saa tehdä, haluan näyttää muille, että vaikka olen "nuori äiti" niin olen lapselleni hyvä äiti. Loppujen lopuksi se on kai sitä, että yritän itselleni todistaa, etten ole huono äiti. Mutta miksi? Miksen voi antaa itselleni mahdollisuutta joskus epäonnistua? Eihän kukaan muukaan ole täydellinen. Teen parhaani ja enemmän, jotta Laaluska saisi hyvän elämän. Mutta entäs minä? Luulin ajattelevani myös itseäni, koska mulla on kyllä omaa aikaa ja osaan ottaa rennostikin, mutta tuntuu, että varsinkin kun Jani on kotona, mulla on kauhee stressi päällä, ett tätä täytyy tehdä ja täytyy antaa Janille omaa aikaa ja olla yhteistäkin aikaa jne. ja ei ehdi vaan oleen paikoillaan. Täytyy tehdä suhteen eteen töitä. Mietinkö liikaa näitä asioita? Yritänkö liikaa? Varmasti. En anna itselleni taukoa. Sitten on vielä sekin, että ajattelen, ettei mulla ole oikeutta tuntea negatiivisia tunteita, koska olen itse valinnut vanhemmuuden ja mun kuuluis olla koko ajan onnellinen mun ihanasta lapsestani. Ja olenhan mä. Tuntuu, että ahdistaa hautoo asioita päässä ja oon Janillekin puhunut tästä. Se on yrittänyt monesti sanoa, että tarvitsen apua tähän, pitäisi jutella neuvolassa asiasta, jotta saisin apua. Nyt oon alkanut ymmärtää, että taidan tarvita apua. Haluan palauttaa mun positiivisen elämänasenteen ja nauttia elämästä, en kuluttaa itseeni loppuun miettimällä näitä asioita yksikseni päässä. Onneks seuraava neuvola on jo tiistaina niin voin kertoa näistä tunteista siellä, jos vaikka sitten menisin sinne neuvolapsykologille keskustelemaan jossain vaiheessa enemmän.

Kun nyt tuli avauduttua ongelmista niin nyt voisin laittaa muutaman iloisen kuvan mun elämäni ihanimmasta rakkaudesta, mun auringosta. Laaluskasta. Hyvää viikonloppua kaikille!